Ex-SaiPalaiset: Tuomenoksa, Antti
julkaistu 15.11.2005

Antti Tuomenoksa on syntynyt 1967 ja hänen mukaan juniori-ikäluokka SaiPassa oli melko hyvä. Pelaajia pääsi mukaan nuorten maajoukkerinkiin, A-nuorissa pelattiin SM-sarjaa ja B-junioreissa myös. Hänestä tehtiin puolustaja nuorena junnuna eikä pelipaikka muuttunut missään vaiheessa.

- Joo, meillä oli aika hyvä ikäluokka, junnuina pärjättiin hyvinkin, mutta mitaleita ei kyllä saatu. Hyviä yksilöitä oli enemmänkin.

- Olen pelannu aina pakkina. Oishan se varmaan ollu ihan hyväkin kokeilla jotain muuta, mutta jostain syystä jäin pakiksi.

Hänen ensimmäinen kautensa liigatasolla oli 1985-1986. Tuomenoksa pääsi joukkueeseen sisään hyvin perinteisellä tavalla, kesäharjoitusten kautta. Vaikka liigapaikka oli luonnollisesti selkeä tavoite, ei hän muistele sitä mitenkään erityisenä unelmien täyttymyksenä.

- Olin mukana aluejoukkueissa ja muissa sellaisissa ja kyllä välillä liigapaikka kävi mielessä, mutta asia valkeni minulle oikeastaan vasta kun liigapaikan sain. Se vaan tapahtui, en miettinyt sitä enempää.

- Pääsin ekalle liigakaudelle aika puskista. Ilmeisesti minun varaani ei oltu juuri mitään laskettu, mutta pelasin siitä huolimatta melko paljon. Kausi oli sitä kautta ajaltetuna hyvä vaikka joukkue putosikin. Valmentajana oli silloin alkukauden Esa Siren ja joulun jälkeen kuvioihin tuli Leif Boork. Hyvää kokemusta tuli.

Nykyaikana taistelu pelipaikasta liigassa on armottoman kovaa eikä se ollut helppoa takavuosinakaan. Vanhaa sanontaa toistaen mitään ei saatu ilmaiseksi ja paikka piti itse ottaa. Tulokaskaudella SaiPan materiaali ei ollut niin nimetön kuin putoaminen antaa ymmärtää. Suurelle yleisölle tuttujakin nimiä joukossa vilahteli.

- Kyllähän siellä aina tappelua minuuteista oli. Ulkomaalaisiakin tuli ja muutama menikin. Välillä istuin viltissä ja välillä katsomossa, mutta pelasin kuitenkin suurimman osan otteluista. Kovaa hommaa se oli silloinkin vaikka ei toki samanlaista kuin nykykiekossa. Nimimiehiäkin oli mukana Hannu Kamppurista Markku Kyllöseen, joka lähti myös rapakon taakse kokeilemaan onneaan.

Nuorten maajoukkueeseen liigapelien myötä noussut Tuomenoksa joutui putoamisen jälkeen tekemään kovan ratkaisun. Kasvattajaseuralla oli tarjota pelejä divisioonassa, mutta toisaalta oman kehityksen kannalta liigapaikka oli looginen tavoite. Valinta kohdistui jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja suunnaksi valikoitui Rauma.

- Se siirto lähti ihan tippumisesta ja oli tavallaan itsestäänselvyys. Tavallaan vähän pakkokin. Kyllähän SaiPakin kovin sopimusta tarjosi, mutta päätin lähteä muualle kokeilemaan.

Nuorten maajoukkueesta puhuttaessa esiin nousee luonnollisesti kahdet MM-kisat vuosina 1986 ja 1987. Niistä ensimmäiset, jotka pidettiin kiekon emämaassa Kanadassa, nostavat Tuomenoksalle paljon muistoja mieleen. Ja luonnollisesti myös jälkimmäiset historiallisen voiton takia.

- Ensinnäkin nuorten maajoukkueeseen paikka irtosi vain koska pääsin SaiPan kanssa liigaan. Heille rohkeudesta kiitos. Ryhmissä olin ollut aikaisemmin mukana. Kyllähän ne turnaukset huikeita kokemuksia oli. Suomessa ei vieläkään tajuta kuinka iso turnaus se esimerkiksi kanadalaisille on. Jossain vaiheessa se oli selvästi suurin turnaus Kanada-Cupin jälkeen. Siellä pelas oikeasti tulevaisuuden maailmantähdet, varmasti kaikki ikäluokkansa parhaat. Ja Neuvostoliitto oli vielä voimissaan...

- Ensimmäiset kisani olivat Kanadassa ja onhan se tavallaan legendaarista, että olen päässyt pelaamaan Maple Leaf Gardenissa Kanadaa vastaan. Ei sellaista kokemusta monella ole. Siinä turnauksessa tuli turpaan aika paljon, mutta ei suurin tappio ollut kuin pari maalia. Oltiin joku kuudes tai seitsemäs silloin.

- Seuraavana vuotena voitettiin sitten maailmanmestaruus. Ensimmäinen maailmanmestaruus Suomelle jääkiekossa. Hannu Jortikka oli silloin vielä kova jätkä, nykyään se on vähän pehmentyny... On niitä senkin juttuja mukava muistella ja nauraakin niille, mutta ei silloin paljon hymyilyttänyt.

Juniorivuodet jäivät taakse ja vahvasti nousujohteisen liigauran seuraavat kolme vuotta menivät Rauman Lukossa tehopisteillä 14+36=50 ja parhaalla kaudella 44 pelissä 21 pistettä. Aikaan mahtui menestystä, supertähtiä joukkuekavereina ja Jarmo Myllyksen loistavuutta.

- Me pelattiin silloin hyvin. Toisella kaudella oltiin finaaleissakin, mutta hävittiin Tapparalle 3-1 tai 4-1. Pestiin pleijareissa ennen sitä Ilves, joka voitti runkosarjan reilusti, puhtaasti 3-0. Se oli kova juttu. Nykyinen maalivahtivalmentaja Jarmo Myllys oli silloin meidän maalilla ja pelasi varmaan uransa parasta kiekkoa.

- Muutenkin siellä oli tosi hienoja persoonia mukana. Valmentaja Mölli Keinonen, Esa Keskinen, Ari Vuori, Ari Häänpää, Maukka Kuusisto... todellisiä supertähtiäkin mukana. Ja Lukko sekä pelaajat otti mut, 19-vuotiaan jätkän, hyvin vastaan silloin. Tosi mukavaa aikaa kaikin puolin ja sieltä tuli hyviä ystäviä.  

Kaudeksi 1989-1990 Tuomenoksa siirtyi Tampereelle Tapparan riveihin. Siirto lähti puhtaasti halusta menestyä, mutta ajankohta siirrolle ei ollut paras mahdollinen. Tappara oli huippuvuosien jälkeen taitekohdassa ja näin ollen suuremmat menestykset jäivät myös Antilta saamatta.

- Lähtö Raumalta johtui siitä, että Tappara oli silloin voimissaan ja lähdin hakemaan kovempaa menestystä. Minulla oli kova halu mennä eteenpäin, mutta tavallaan se hetki oli taitekohta myös Tapparalle. Ne maksoivat virheistä kovaa sen jälkeen ja kävivät lopulta lähellä divariakin. Voittamisen kulttuuri oli siinä seurassa aika huima. Silloin oltiin toisella kaudellani pronssilla, mutta ei juuri juhlia näkynyt. Jos täällä Lappeenrannassa koettaisi sama niin kadut olisi suljettu ja paraati pystyssä. Se on suurin ero sen kiekkokulttuurin ja meikäläisen kiekkokulttuurin välillä.

Tapparan menestyksestä ja Rauno Korven osuudesta menestykseen on puhuttu kiekkoilevassa Suomessa vuosien varrella vaikka kuinka paljon. Useimmiten esiin nostetaan kova harjoittelu ja samaan asiaan törmää myös kysyttäessä asiasta Tuomenoksalta.

- Vaikka muuallakin treenattiin kovaa niin joku juttu sillä Korvella oli, jonka takia siellä oltiin tehokkaita. Oliko se sitten hyvä vai huono juttu, siihen en ota kantaa... Kun noi "portaat" heitit niin olihan nekin mukana, mutta kyseessä oli enemmänkin mediatemppu. Kuten osa muistakin Ranen jutuista.

Tappara-ajan jälkeen koitti siirto Kuopioon ja siitä alkoi Tuomenoksan pisin yhtenäinen jakso samassa joukkueessa. Aikaa KalPassa (1991-1995) hän muistelee lämmöllä vaikka pelillisesti niitä ei pidäkään huippuvuosina.

- Lähdin Tapparasta koska itselläni, eikä varmaan seurallakaan, ollu hirveästi haluja tehdä jatkosopimusta. Kuopiossa viihdyin kyllä sit tosi hyvin. Se oli aika värikästäkin aikaa, käytiin välillä melkein konkurssissa. Tekemisen meininkiä oli ja siellä näki hyvin sen mitä tarkoittaa kun kaupunki on takana, buumi oikeastaan. Värikkäitä persoonia ja hauskaa aikaa. Pelillisesti ne ei kyllä mitään huippuvuosia ollu.

Neljän kauden jälkeen tie vei Ruotsiin ja sikäläiseen 1-divisioonaan IF Sundsvallin riveihin. Vastaan tuli valitettavan monelle jääkiekkoilijalle tutut seuran talousongelmat eikä tästä syystä jatkaminen yhden kauden jälkeen ollut kunnollinen vaihtoehto.

- Heikkilän Kari oli siellä silloin valmentajana. Vuosi meni, seuralla oli talousvaikeuksia, ei tullu palkkoja ja muutakin kärhämää tuli. Oli siinä silti mahdollisuus, että olisin jäänyt Ruotsiin. Elitserienistä ja divarista tuli jonkun verran kyselyitä, mutta päätettiin perheen kanssa asettua Suomeen. Seuraavana syksynä syntyi toinen lapsemme ja päätettiin tulla Lappeenrantaan.

Tuomenoksa palasi kasvattajaseuraansa kaudeksi 1996-1997. Nousijajoukkue oli hyvin kokematon ja organisaatiokin keskentekoinen, liiga oli muuttunut tippumisen jälkeen paljon. Kiitollisuus kasvattajaseuraa kohtaan ja tutut kotoisat ympyrät vetivät puoleensa eikä muita suomalaisia seuroja oikeastaan vaihtoehtona ollut.

- Tuli palaaminen aika nopeasti eteen eikä siinä käyty paljon keskustelemaan. Päästiin SaiPan kanssa yhteisymmärrykseen hyvin nopeasti.

- Se kausi oli siinä mielessä raju, ettei lähtökohdat olleet mitenkään erityisen hääppöiset. Näin jälkikäteen voi sanoa, että aika amatöörejä me kaikessa tekemisessä silloin oltiin. Moni sellainen asia oli puutteellinen mikä oli liigaan ja Elitserieniin kuulunu jo useita vuosia. Siinä mielessä paluu oli vähän järkytys.

- Pukukopit sun muut oli kyl niin paskaisia ettei ollu todellista, mutta toisaalta meillä ei ollu silloin kyllä mitään hävittävääkään. Mun mielestä klaarattiin se vuosi kunnialla. Päästiin pelillisesti eteenpäin, pelaajat oppi, valmennusjohto oppi, seura oppi. Se oli hyvä vuosi SaiPalle, pohjien luontia tuleville vuosille.

Tuomenoksa suuntasi seuraavalla kaudella vielä kerran ulkomaille ennen lopullista paluutaan Suomeen ja SaiPaan. Tuolloin matka kohdistui Slovakiaan, HKM Zvolenin riveihin. Sarja oli kova, kiekkokulttuuri hyvin erilaista, mutta yksi asia pysyi. Taas vastaan tulivat seuran talousvaikeudet.

- Olin tottunut pelaamaan mitaleista ja SaiPassa tavoitteet sekä lähtökohdat oli toisenlaiset. Päätin lähteä kattomaan hommaa vielä muualle. Se oli kaikkinensa aikamoinen seikkailu. Toinen paska keikka siinä mielessä, että sielläkin oli taloudellisia vaikeuksia. Ja paikkana se oli mielenkiintoinen.

- Siellä pelas silloin tosi hyviä kavereita. Oli NHL:n ykkös- ja kakkoskierroksen varauksia ja muutenkin laadukkaita pelimiehiä. Valmennuskulttuuri ja kaikki sellainen oli vähän erilaista. Tavallaan vanhan Neuvostoliiton meininkiä vaikka kommunismia ei enää ollutkaan. Tavat oli jääny ja juurtunu.

- Taloudellisesti sen piti olla fiksu päätös, mutta se ei toiminu niin kuin piti. Sinne piti mennä kaikkinensa 3-4 kaveria Suomesta, mutta olin ainoa, jonka sopimuksen ne lopulta allekirjoitti. Sain kyllä Zvolenistakin kaikki pois mitä olin tienannu. Ruotsin suhteen oli pientä kädenvääntöä ja asioita joutu jälkikäteenkin vääntämään.

Zvolenissa vierähti aktiiviuran viimeiseksi jääneellä kaudella 1997-1998 yhteensä 9 peliä, jonka jälkeen viimeiset kuukaudet urasta sujuivat tutussa keltamustassa peliasussa.

- Se oli SaiPalta hieno ele ottaa takaisin loppukaudeksi. Keväällä olisivat halunnu varmaan päästä sopimukseen, mutta ottivat minut hienosti takaisin vastaan kun palasin. Sitten seuraavana kesänä, tai oikeastaan syksynä, tein päätökset, että nää hommat saa riittää. SaiPalle vaan suuri kiitos, että sain jatkaa kauden loppuun.

Liigauran ja ulkomaankomennusten lisäksi Antti Tuomenoksan ansiolistalle mahtuu kasa maajoukkuepelejä. 19 A-maaottelua, 21 B-maaottelua, 19 nuorten maaottelua ja 3 poikien maaottelua.

- Tulihan noita. Arvoturnauksia tuli ne kahdet nuorten MM-kisat sekä kerran pääsin mukaan Izvestija-turnaukseen.

Pitkälle uralle mahtuu väkisinkin kasa mielenkiintoisia valmentajia ja pelikavereita. Valmentajien kohdalla hän ei halua tai pysty nostamaan ketään ylitse muiden. Pelikavereiden osalta suosikkipelaajat, tai suosikkiaika, löytyy helposti.

- Parasta tai sopivinta valmentajaa ei ole. Kaikki oli persoonia. Ensimmäisellä liigakaudella Leif Boork oli aika järkytys meille suomalaisjunteille. Joku ruotsalainen tuli tänne valmentamaan... Mä tykkäsin hänen tavastaan tehdä hommaa. Se oli toisenlaista ja huomas kyllä itseluottamuksen mikä ruotsalaisilla oli.

- Sitten Mölli Keinonen, siinä on kans sellainen persoona et monta kertaa sai nauraa, mutta monta kertaa tuli oltua myös totista poikaa. Sillä oli aina se virne kasvoilla, mutta kun se suuttui niin sai oikeasti pelätä. Hän oli kuitenkin inhimillinen, ajatteli aina joukkueen parasta.

- Parhaista pelikavereista tulee mieleen se kausi Lukossa kun oltiin finaaleissa. Pelattiin viidellä pakilla, minä, Kuusisto, Hämäläisen Eepi, Allan Measures ja Neil Belland. Hän oli aivan loistava kanukki, joka oli vaan vuoden Suomessa, keski-eurooppaan lähti. Oikeastaan Measuresin ja Bellandin kanssa pelattiin paljon. Sen ajan muistan hyvin. Olen kyllä pelannu niin monen hyvän pelimiehen kanssa, että yhtä en nosta jalustalle.

Monelle pelaajalle lopettaminen hyvin kova paikka, toiset taas jatkavat "siviiliin" helpommin ja ikävä jää enintään kavereita, jätkäporukkaa. Tuomenoksa kuuluu jälkimmäiseen ryhmään.

- Kaikki ketkä on lopettanu tietää, ettei se ole helppoa siinä mielessä, että aina jää kaipaamaan jotain, joitakin asioita ei taas yhtään. Ns. pukukoppielämä on se juttu mitä kaipaan. Onhan siitä yhteisöstä luopuminen vaikeeta, itse pelaamisen lopettaminen ei niinkään. Seuraavana syksynä tuli kyselyitä, mutta ei tehny missään vaiheessa mieli palata. Pelaamiseen ei syttyny, motivaatio oli menny.

Peliuran ensimmäinen puolisko osui aikaan, jolloin suomalaisessa kiekossa ei liikkunut lähellekään nykyisen kaltaisia rahavirtoja. Jälkimmäinen puolisko ja varsinkin viimeiset vuodet ajoittuivat jääkiekon nousubuumiin. Tuomenoksan tarina siviilitöineen, osa-aikatöineen ja kilometrikorvauksineen kuulostaa hyvin tutulta suomalaisen kiekkoilijan tarinalta.

- Alkuvaiheesssa sain junnusopimuksen kautta kilometrikorvauksia, päivärahoja ja sellasia. Ei silloin ollut mitään kuukausipalkkoja. Ei kaikki varmaan menny ihan oikein kun niitä näin jälkikäteen muistelee, mutta opiskelun ohella sain kuitenkin tuloja.

- Minulla oli KalPan-vuosiin asti sellainen periaate, että kävin töissä tai opiskelin jääkiekon ohessa. Jotain piti tehdä, käydä vaikka puolipäivätöissä pankissa tai muuta sellaista. Kuopion aikana meille syntyi ensimmäinen lapsi eikä sen jälkeen riittänyt yksinkertaisesti aika, harjoittelutahtikin meni niin paljon kovemmaksi. Alkuvaihe urasta oli tavallaan amatööriaikaa, 89-91 välisenä aikana homma muuttui totaalisesti.

Aika muuttaa kaikkea. Myös harjoittelun suhteen Antin ura osui melkoiseen taitekohtaan monellakin tapaa.

- Valmentajien tietotaito on muuttunu hirveästi. Alkuaikoina juostiin ihan älyttömästi, tai se ainakin tuntuu jälkikäteen ihan typerältä. Tottakai pohjakuntoa piti olla, mut välillä ei kai juuri muuta tehtykään.

- Määrätkin lisääntyi jossain vaiheessa paljon. 80-luvulla ihmeteltiin miten venäläiset meni niin kovaa. Eihän siinä mitään ihmeellistä ollut. Toiset oli ammattilaisia, toiset amatöörejä. Suomessa alettiin treenata 90-luvulla kunnolla, junnuissa varmaankin 80-luvun puolella. Silloin alkoi näitä supertähtiä tulemaan. Kun muistelee vaikka Anatoli Bogdanovin aikaa KalPassa niin silloin vedettiin sellaisia treenejä, ettei uran alkuaikoina olis edes pystyny vetämäään pohjien puuttuessa.

Kiekkomies on aina kiekkomies, ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Aktiiviuran jälkeen häntä ei voi luonnehtia suurkuluttajaksi, mutta aktiiviseksi katsojaksi kuitenkin. Häntä huolestuttaa nykykiekossa monen kiekkogurun esille tuoma havainto. Peli on karkaamassa tai jo viety pelaajilta. Nykyään lajia ohjaa markkinat ja johtohenkilöt.

- Välillä tuntuu, ettei jääkiekkossa ole enää pelaajat pääasia vaan valmentajat ja johto ottaa hirveää roolia. Jotenkin tuntuu, että valmennuksessakin on käynnissä vähän vanhan Neuvostoliiton meininki. Potkitaan jätkiä vähän liikaa, laitetaan samaan muottiin. Vanhan ajan kiekko näyttää pelinä tietysti aina paremmalta, mutta peli on niin erilaista, ettei kannata verrata.

- Nykyisin pelaajat on huomattavasti parempia kuin aikaisemmin. Ei ole niin paljon tilaa ja aikaa. Huomioitavaa kuitenkin on, että Helminen ja kumppanit pysyy yhä tahdissa ja on yhä parhaita syöttelijöitä. Nykykiekossa siel on helkatin hyviä pelaajia paljon, mutta ei siellä tahdo kukaan erottua.

- Jääkiekon johto ja valmentajat tän suunnan näyttää. Jos ne sanoo, että tuomarit ottaa kaikki rikkeet pois niin silloin ne otetaan. Tai valmentajat vaatii, mutta jos ne eivät sitä tee niin keskitytään vaan katsomaan kuka pelit voittaa eikä hommat kehity mihinkään suuntaan. On hauskaa nähdä mitä rapakon takana tapahtuu. Siellä peli meni pitkä päätyyn ja perään-tyyliseksi. Taitoa on aina vaikeampi kehittää kuin fysiikkaa.

Jossittelun harrastaminen ei yleensä johda mihinkään, mutta pyydettäessä Tuomenoksa suostui mainitsemaan asian uraltaan, jota on miettinyt jossain vaiheessa jälkikäteen.

- On tullu joskus mietittyä sitä mihin olisikaan päätynyt jos olisi pelannut koko uran ammattilaisena. Silloin aikoinaan piti olla maajoukkueessa, että pääsi mukaan NHL:n varaustilaisuuteen. Siinä ringissä oli maksimissaan 30-40 pelaajaa. Aravirran aikana taas maajoukkueessa pyöri 60-70 jätkää ja meininki oli muutenkin erilaista, mutta turha näitä on jälkikäteen kaivella.

Jääkiekkoilu on vauhdikkaana kontaktipelinä omiaan altistamaan myös vammoille eikä niiden jäljistä pääse kokonaan irti pelaajauran jälkeen. Tuomenoksallakin on omat muistonsa peliuralta.

- Monta arpea ja jälkeä jäi. Pahin oli varmaan silmään tullut kiekko. Tällä hetkellä olen melkein puolisokea. Se on pysyvin muisto jääkiekosta. Ja toki polvea välillä aina kolottaa.

Nykyisin Antti Tuomenoksa toimii Teliasoneralla yritysmyynnissä myyntipäällikkönä. Perheeseen kuuluu vaimon lisäksi pari lasta, 94- ja 96-syntyneet. Jääkiekko merkitsee nykyisin vain läheistä harrastusta ja pojan harrastuksen tukemista. Joskus tosin on kytenyt ajatus myös valmentamisesta "tosi tarkoituksella..."

- Seuraan lätkää jonkun verran ja purkkakiekkoa tulee pelailtua. Poika pelaa Voisalmen korttelikiekkoporukassa. Sen peluuttajana olen ollu, kerran viikossa treenit ja kerran viikossa peli. Peliuran jälkeen oli lähellä, etten lähtenyt valmennushommiin mukaan, mutta halusin tehdä jotain muuta välillä. Olisin päässyt SaiPan hommiin, keskusteluja oli pariinkin otteeseen...

Mikko Pehkonen