Ex-SaiPalaiset: Kallioniemi, Riku
julkaistu 11.01.2005
SaiPan kannattajat muistavat Riku Kallioniemen niin kapteenin roolista kuin myös illasta toiseen uurastaneena työhevosena. Keltamustissa Riku pelasi yhteensä 422 ottelua, joista SM-liigassa 247. Nykyisin Riku työskentelee myyntipäällikkönä ja asustelee perheensä kanssa, johon kuuluu vaimon lisäksi 1,5 vuotias poika ja koira.
Riku Kallioniemi syntyi vuonna 1970 Uudessakaupungissa. Samaisessa paikassa hän ammensi ensimmäiset jääkiekko-oppinsa vaikka joukkue ei ehkä luvannutkaan hyvää tulevaisuutta jääkiekkoilijana.
- Pelasin siellä Uudenkaupungin legendaarisessa Lätkä-77-joukkueessa. Otettiin kyllä turpaan joka helvetin jengiltä. Vastustajina oli mm. TPS ja Lukko. Ei meillä ollut tuppukylän joukkueena mitään saumaa. Yhdestä saman kadun jätkästä tiedän tulleen valmentaja ja ilmeisesti se kävi Norjassakin kokeilemassa pelaamista. Meillä oli surkeetakin surkeampi porukka.
Kallioniemen peliura alkoi tavallaan uudestaan C-junioreissa, jolloin vastaan tuli muutto Lappeenrantaan. Pian Riku kuitenkin huomasi, ettei ikäluokka ollut SaiPassakaan mitenkään erikoinen. Tärkeintä taisi kuitenkin olla pääseminen ns. isompaan seuraan...
- SaiPa oli sielläpäin kovassa huudossa. Ajattelin ensin, että se voi olla minulle liian kova ryhmä. Joulun aikoihin, muuton jälkeen, kävin yksikseni viikon verran laukomassa Harapaisissa kunnes pyysin ukkoa käymään jäähallilla kysymässä minulle pelipaikkaa. Näin sitten päädyin porukkaan ja aika nopeasti huomasi, ettei 70-syntyneet ikäluokkana mikään hyvä ollut.
- Siitä ikäluokasta nousi edustukseen, divaritasolle, muistaakseni pari pelimiestä (mm. Mika Kylliäinen) ja vuotta nuoremmista mukanamme oli Vesa Viitakoski. Tosin Vesku taisi olla jo Tapparassa kun me vakiinnutettiin pelipaikka divarissa.
Riku opittiin tuntemaan, varsinkin liigataipaleen aikana, puolustavana puolustajana, joka repi, raastoi ja taisteli. Kiekollisessa pelissä hän harvemmin nousi esiin, mutta antaa ymmärtää, että kikkoja oli jossain vaiheessa uraa hallussa. Hän on, omasta peliuran roolistaan huolimatta, huolestunut pelaajaprofiilien tasapäistämisestä.
- Sä et hitto nähnyt mun jalkakikkoja aikaisemmin... Kyllä niitäkin tuli joskus yritettyä, mutta jääkiekossa urautuu helposti. Edustusmiehistöön nousu tapahtuu usein neloskentän kautta ja kun siellä odotetaan virheetöntä ja varmaa pelaamista niin ei sitä junnareissa kiekollisena loistaneetkaan pelaajat juuri mitään saa aikaan. Mun kohdalla kikkojen vähyys tuskin oli kauhea menetys, mutta tuolla on sellaisia kavereita, joilla on taitoja ja lahjoja vaikka miten, mutta rooli ei anna myöten. Tälläisella meiningillä Suomi on kohta täynnä neloskentän pelaajia.
- Tämä ongelma koskee etenkin pienempiä seuroja, joissa maalintekovastuu on annettu kahdelle kentälle ja muiden tehtävä on puolustaa ja pelata varmasti. Jostain junnareista saatetaan nostaa selvä maalintekijätyyppi, jolle pitää saada kiekkoja, mutta ei hän niitä saa neloskentän laitaa luistellessa. Eihän junnareista tietenkään kukaan suoraan tule ratkaisijaksi liigaan, mutta tavallaan näille lahjakkuuksille pitää antaa mahdollisuus tehdä virheitä, pelata omaa peliään ja käyttää niitä ominaisuuksia minkä takia heidät on nostettu edustuksen mukaan. Kyllä tuo aika karua touhua monen nuoren kannalta on.
Monen vastustajajoukkueen pelaajan mukaan Kallioniemi edusti pakkina ärsyttävintä osastoa. Repii, roikkuu, pitää kiinni ja estää. Riku pitää omana vahvuutenaan lähinnä asennetta ja heikkoutena... polvea.
- Mä tykkäsin pelata helkkaristi. Mulla oli aina kova into ja taistelu päällä. Taustat huomioiden oli tavallaan ihan kova juttu päästä tänne asti pelaajauralla ja sitä kautta myös ymmärsin, että minun pitää treenata tosi paljon jos aion pärjätä. Jos tekee jotain niin voi oppiakin.
- Selvästi suurin heikkouteni on vasen polvi.
- Parhaimmillani olin omasta mielestäni ihan kohtuullisen arvokas pelaaja omalle joukkueelle. Huonoimmillani minulla ei ollut juuri mitään käyttöä. Tuo taitaa päteä aika monen pelaajan kohdalla.
Riku toimi SaiPassa myös kapteenina kuten myös junioreissakin. Kysyttäessä kapteenin tehtävän hienoudesta keskustelu ohjautuu joukkueen menestyksen tai oikeammin menestymättömyyden pakeille.
- Tavallaan se kapteenin homma on ihan hienoa. Ei sitä tullut ihmeemmin mietittyä. Välillä valinnan suoritti valmentajat ja välillä pelaajat.
- Tietysti viimeisinä vuosina homma oli raskasta kun pelit meni joukkueelta sekä itseltä päin per***tä. Silloin se tuntui ylimääräiseltä painolastilta. Totta kai olisi ollut hiton kiva olla kapteenina sellaisessa joukkueessa, jossa olisi saanut nostella poikaa pään päälle keväisin. Niinhän se aina on, menestyvässä joukkueessa on mukava olla.
Ensimmäisen liigapelin Kallioniemi sai tililleen, ehkä monen mielestä hivenen yllättäen, kaudella 1990-1991. Plakkariin kertyi tällöin yksi ottelu, jossa peliaikaa ei tosin tullut.
- Silloin taisi valmentajana olla Juseliuksen Heikki. Peli oli SaiPa-Jokerit ja minut oli kutsuttu kokoonpanoon. Tosin olin aiemmin harjoitellut edustuksen mukana parina vuotena, joten sinänsä homma ei ollut vierasta. Ennen ottelua palaverissa varoiteltiin kaverin pelaajasta nimeltä Teemu Selänne, joka saattoi olla aika paha. No, heti pelin alussa Teemu sai kiekon ja vei meidän pakkia tosi pahasti. Silloin vilkuilin innoissani valmentajan suuntaan ja toivoin pääseväni pysäyttämään Selänteen, mutta näin jälkikäteen sanottuna onneksi en päässyt. Ei minua olisi kannattanut laatikkoon laittaa. Ihan junnu olin.
Vuosien 1991-1995 välisenä aikana Riku pelasi SaiPan paidassa divaria yhteensä 175 ottelua tehoilla 14+42=56. Tällöin tuli vastaan tarve astua uralla eteenpäin ja tarttua uuteen haasteeseen. Siirtyminen Lukkoon tapahtui kesällä 1995 ja siellä hän vietti seuraavat 1,5 kautta, yhteensä 61 ottelua.
- Ennen siirtymistä Raumalle minulla oli pari hyvää divarivuotta takana. Mä itse soittelin joidenkin liigaryhmien pomoille eikä ne kyllä jättäny scouttauksesta kovin hyvää kuvaa. Yleensä ne kysy ensin pelipaikka, jonka jälkeen haluttiin tietää pituus. Valehtelin pari senttiä lisää ja kerroin mitaksi 179. Yleensä palaute oli osastoa ”älä soittele tänne, me ilmoitamme kyllä.”
- Sinä vuonna kun lähdin minulta pamahti ensimmäisen kerran polvi ja mä ajattelin, että tähän loppuu kiekko. Lukosta kuitenkin soiteltiin sen jälkeen. Siellä oli silloin Sykora valmentajana. Hän oli ollut Lappeenrannassa aikaisemmin, mutta en tiedä vaikuttiko se Lukon kiinnostukseen. Toisaalta niillä oli siihen aikaan tapana hankkia divarista äijiä enemmänkin. Samaan aikaan minun kanssani meni mm. Turusen Tommi.
Lukon ajan ensimmäisestä ja ainoasta täydestä kaudesta jäi hyvä maku. Joukkue menestyi ja Kallioniemen omakin peli kulki. Jälkimmäinen kausi taas jätti huonon maun suuhun eikä vähiten valmentajan takia. Kauden 1996-1997 aikana hän siirtyi takaisin SaiPaan.
- Meillä oli ensimmäisenä Lukon kautena joukkueena tosi hyvä vuosi. Minulla tosin oli polven kanssa aika paljon vaikeuksia enkä sen takia pelannut kovin isossa roolissa. Pleijareissa tosin tuli paljon peliaikaa. Dominoivan ykköskentän jälkeen tulevista äijistä minä olin yksi eniten pelaavista silloin.
- Pronssijuhlien jälkeen koitti arki. Meiltä lähti parhaat jätkät pois ja valmentajaksi tuli ihan puupää koutsi. Sen nimi oli Freddy Lindfors, joka on vilpittömästi ainoa valmentaja, jonka voin sanoa olevan oikeasti ihan pihalla.
- Meillä meni jälkimmäinen kausi Lukossa hiton huonosti eikä itsellänikään kulkenut. Nuorempana olin katsellut SaiPan liigapelejä ja toivoin pääseväni joskus myös pelaamaan. Joulutauolla Lukon pomo soitti ja kertoi kiinnostuksesta Lappeenrannan suunnalla. Homma oli minun osalta sillä selvä koska olin jo niin lähtökuopissa ennen tuota yhteydenottoa.
SaiPa-ajan valmentajista puhuttaessa Rikulla on parempia muistoja. Päällimmäiseksi hän nostaa Heikki Mälkiän, mutta muistuttaa myös, että menestys hänen aikanaan vaikuttaa mielipiteeseen vahvasti.
- Minun aikana SaiPan edustuksessa valmentajia ei kovin montaa ehtinyt olla. Mälkiä, Mansikka, Räsänen ja viimeisenä Skriko, joista viimeisempien aikana menestystä ei enää tullut. Mälkiän aikana tuli selvästi paras menestys ja sikäli hän on jäänyt päällimmäisenä mieleen. On tietysti hyvin vaikea sanoa mikä on kenenkin ansiota.
- Täytyy toisaalta muistaa, että silloin kun Teisa tuli meillä oli minun mielestä paras materiaali mitä SaiPassa peliurallani oli. Lisäksi Räsänen tuntui ihan oikean oloiselta koutsilta siihen ryhmään. Kauteen lähdettäessä itse ajattelin mitalipelien olevan oikea tavoite. Iso kysymysmerkki on se kuka osaisi laukaista positiivisen kierteen tai toisaalta jarruttaa kun homma alkaa menemään päin seiniä. Meillä oli silloin tosi hyviä jätkiä ja vanhemmassakin kaartissa oli kavereita, joiden piti pystyä pelaamaan hyvällä tasolla. Voihan se olla, että yritettiin pelata tavallaan vähän uudella tavalla eikä saatu sitä toimimaan missään vaiheessa. Suurin syy oli kuitenkin se kun hyvät vahvistukset eivät saaneet itsestään tarpeeksi irti ja meidän vanha vastuunkantajakaarti pelasi päin pers***ä.
Hyvistä muistoista puhuttaessa keskustelu ohjautuu Rikun legendaarisen pakkipariin, Juri Kuznetsoviin. Häntä Kallioniemi pitää peliuransa parhaana pakkikaverina.
- Se on ihan loistava. Varmasti parhaat pelini tuli pelattua sillä tyngäksi jäänellä kaudella Jurin kanssa. Me tahkottiin niin paljon pelejä yhdessä, että keskinäiset kuviot alkoivat olemaan aika selviä ja minä osaltani luovutin suosiolla Jurille vastuun suunnittelusta. Hän piirteli fläppitaululle kuviot eikä se niitä hommia paljon valmentajilta kyselly. Kunnossa ollessaan se oli erittäin hyvä pakki.
Kuten aiemmin mainittua, Riku ei profiloitunut pistenikkarina. Liigassa pisteitä kertyi yhteensä 52 (308 ottelua). Liigauran ensimmäinen ja samalla Lukko-ajan ainoa maali syntyi kaudella 1996-1997.
- Muistan sen ensimmäisen liigamaalin hyvin. Tein sen tyhjiin. Koko sinä aikana en osunut maaliin yhtään mistään ja sitten yhdessä pelissä tuli tilaisuus tehdä tyhjiin. Vastustaja heitti vielä mailankin ja se oli tosi lähellä osua kiekkoon. Vasta jälkikäteen tajusin, että maali olisi hyväksytty mailanheiton takia joka tapauksessa.
Terhakkaasta pelityylistä ja puolustajalle pienehköstä koosta johtuen myös jäähyjä tuli melko paljon.
- Kakkosiahan ne pääasiassa oli. Liikaa niitä tuli otettua, mutta toisaalta jossain vaiheessa, kun olin kunnossa, tuli tuntu et vastustajatkin hermostu minuun aika usein ja sain näin kerättyä myös niille jäähyjä. Tietysti vähän hitaampana on vaikea pysyä nopeiden perässä ihan puhtain konstein.
Riku Kallioniemestä puhuttaessa täytyy ottaa esiin myös vammat. Vasen polvi on leikattu kahteen kertaan, joista toinen kerta kaudella 1999-2000 typisti kauden vain 17 ottelun mittaiseksi. Kuten jääkiekkoilijoilla usein vammat seuraavat tavalla tai toisella myös peliuran jälkeiseen aikaan. Urheilija ei tervettä päivää näe...
- Tietysti kentällä aina joku paikka renkkaa, mutta ei minulla ole ollut mitään vammakierteitä. Olisihan esimerkiksi selkävamma paljon vaikeampi, sillä se seuraa uran väkisinkin mukana. Polvivammat oli siinä mielessä selkeitä, että kun ne olivat rikki niin silloin ei pelattu. Monien vammojen kanssa pystytään kuitenkin pelaamaan.
- Mun pitää käydä vasemman polven takia jatkuvasti urheilemassa. Jos jään oleilemaan, lihakset kuihtuu siitä pois ja sen jälkeen tulee kivut jos yrittää tehdä jotain. Nykykunnossa pystyy ihan hyvin pelaamaan puulaakihöntsylätkää tai tennistä, mutta viikonkin tauon jälkeen polvi alkaa ilmoittelemaan itsestään.
Kallioniemen lopettaminen ajoittui henkisesti vaikeaan aikaan. SaiPalla ei peli kulkenut ja joukkueen mukana Rikunkin pelisuoritusten taso laski. Päätös oli kuitenkin selkeä eikä kaipuuta takaisin ollut.
- Aika hyvä peruste lopettamiselle on olemassa jos työnantaja käskee lopettamaan. Oli minulla silloin vaatimattomia ulkomaanvirityksiä, mutta hinkua ei löytynyt lähtemiseen. Eihän tietysti kukaan halua lopettaa silloin kun joukkueella ja itsellä menee huonosti, varsinkin jos paremmat ajat on vielä muistissa.
- Asia lopettamisen suhteen on oikeastaan aika yksinkertainen jos on on mennyt heikosti. Joko hirveällä yrityksellä pistää kaikki peliin ja pyrkii takaisin korkeammalle tasolle tai sitten lopettaa kokonaan. Välivaihetta ei oikein ole. Minusta tuntui silloin, ettei vähään aikaan ollut kovin nautinnollista pelata SM-liigaa. Minä olen tottunut tekemään hommia aina täysillä enkä sitten keksinyt miten tuon fiiliksen olisi pystynyt kääntämään paremmaksi. Tämän takia lopettaminen ei tuntunut pahalta.
- Minä lupasin joskus vaimolle, että lähdemme ulkomaille ennen lopettamista. Olisihan se tietysti ollut monella tapaa arvokas kokemus, mutta ei katuminen tai ylimääräinen miettiminen mitään hyödytä.
”Penkkiurheilija-Kallioniemen” mielestä nykypelaajien taitotaso on parantunut takavuosiin nähden selvästi, mutta samalla eväät käyttää taitoja ”vanhan ajan tapaan” ovat heikentyneet. Parannusehdotuksiakin löytyy...
- Sehän on ihan tuubaa kun vanhat pelaajat puhuvat taidon vähyydestä. Nämä nykyiset äijät ovat harjoitelleet jossain kiekkoyläasteilla ja treenanneet rystylättyjä silloin kun me luettiin ympäristöoppia. Onhan se ihan selvä, että he ovat taitavampia kuin me aikanaan, mutta itse peli on muuttunut taktisemmaksi ja varovaisemmaksi. Taito näkyy enemmänkin ratkaisuina pienessä tilassa ja kaksinkamppailuissa, mutta ei sellaisia avojääkyniä tai muita pääse enää tekemään. Muutenkin tuollaisten kikkojen estäminen vaatii paljon vähemmän taitoa kuin niiden tekeminen ja se ohjaa pelaamista.
- Ymmärrän tietysti kun pikkuseurat pelaavat kapealla materiaalilla prosenttikiekkoa, mutta ei saa unohtaa kenelle tätä pelataan. Yleisö tämän huvin maksaa. Jos jollain pelaajalla on oma juttu niin sitä pitää antaa käyttää. Vaikka onnistuisi vain kerran kaudessa. Tietysti tasapaino näissä hommissa on vaikeaa. Kaikki valmentajat neuvovat olemaan rohkeita ja menemään tilanteisiin tekemään omia juttuja, mutta heti virheen sattuessa vastustaja rankaisee kovalla prosentilla. Se tekee tilanteen valmentajalle vaikeaksi. Esimerkiksi Banham laukoi alkukaudesta jopa naurettavuuksiin asti lämäriä joka paikasta, mutta silti häneltä odotti välillä enemmänkin laukauksia. Sillä on tuo yksi ominaisuus, joka on ihan huipputasoa ja sillä hän pärjää.
- Kyllä minun mielestä nykyisin saisi olla isompi kenttä. Minä pelasin suurimman osan omista peleistäni juuri sillä, että kiilasin, estin, ronkin ja koukin vastustajia. Yritin ottaa niiden hyviltä jätkiltä ominaisuudet pois, mutta kyllä sellaista on kauhea katsoa. Kenttää vaan isommaksi ja tiukempi tuomarilinja ja jätkille enemmän tilaa.
Peliuran jälkeen Kallioniemi on tehnyt uraa IT-maailmassa. Hän on myyntipäällikkönä Content Bakeryllä ja on myös yrityksen osaomistaja. Yrityksen tuotteista tämän jutun lukijoille lienee tutuinta SaiPan www-sivut. Alalle hän tuli jo peliuran aikana, jolloin Riku omisti PC-Jeesin, jonka sittemmin myi eteenpäin.
- Minä olen Content Bakeryllä osakkaana ja myyntipäällikkönä. Yritys tekee sähköistä viestintää kuten www-sivuja, multimediaa, koulutusohjelmia ja muita systeemejä.
- Minulla tosiaankin oli peliuran aikana PC-Jeesi ja luovuin siitä viimeisellä pelikaudellani. Sitä oli oikeastaan aika hyvä pyörittää uran aikana, sillä investointeja se ei vaatinut ja palkkasin sinne hyvät ihmiset tekemään töitä. Päätyöni oli kuitenkin pelaaminen. Minulla ei ole tietotekniikkakoulutusta ja jos se olisi nojannut minun osaamiseeni niin konkurssi olisi tullut alta aikayksikön. Lähinnä minua kiinnostaa kaikin puolin liike-elämässä toimiminen.
Monelle jääkiekon ystävälle tutut värityskirjat ovat myös kuuluneet Rikun elämään peliuran jälkeen. Ensimmäisen, jääkiekon värityskirjan, Riku teki yhdessä Tommi Sovan kanssa ja jälkimmäiseen, urheilun värityskirjaan, avuksi tuli myös Markus Iitiä sekä ammattitoimittaja.
- Se oli hiton mielenkiintoista ja varsinkin siksi, että kustansimme ne itse, hoidimme valokuvat ja painatukset. Ensimmäisessä värityskirjassa emme käyttäneet ammattitoimittajaa stilisoimassa tekstiä ja se oli moka. Toisen kirjan tekemiseen osallistui sitten myös sellainen ja se paransi tekstiä paljon.
- Kyllä täytyy sanoa, että pelotti perkeleesti. Ensimmäiseen jouduimme laittamaan omaa rahaa kiinni, mutta ne on myyny melkein 10000 molemmat. Olemme tyytyväisiä ja nuo on käsittääkseni hyviä myyntimääriä omakustanteille.
- Juttuja jäi tietysti paljon kertomatta koska kaikkea ei yksinkertaisesti viitsitty laittaa. Toiseksi kahteen pekkaan kun ensimmäinen tehtiin niin aika ja kontaktien määrä on suht rajallinen. Ainahan sitä jotkut vanhemmat ihmiset tulee kyselemään jälkikäteen miksi sitä ja sitä juttua ”Marjasta” ei ollut kirjassa. Voit muuten itsekin koettaa kuinka helppoa on soittaa vieraalle ihmiselle ja pyytää kertomaan hauska juttu.
Lopuksi SaiPan hoviyhtye So Not:n kuulumiset...
- Keikkailee harvakseltaan, mutta oli meillä kesällä ulkoilmafestari Pekkalan Jussin pihalla...
Mikko Pehkonen